Lihamureke rouva Oon tapaan

Hurakkapäivät takana, ja sen huomaa Riitustakin. Viime yönä tosin positiivisella tavalla siinä mielessä, että tyttö nukkua hurotteli läpi yön, muutaman kerran ähinään heräsin ja tutin laitoin suuhun, siinä se. Puoli kasilta aamumaito, tyttö meidän keskeen tirisemään ja vielä yhteiset aamu-unet, Riitu tosin omassa sängyssään koska sinne on nyt oppinut nukahtamaan. Eilen oltiin siis kesäteatterin loppukaronkassa, tosin ei yötämyöhään kuitenkaan. Mutta saapas nähdä, miten tuleva yö sitten sujuu, kun rytmi sekoittui tänään iltapäivästä aika pahasti. Lähdettiin kirkonmenoihin, eikä suinkaan periluterilaisiin, vaan naapuripaikkakunnan karismaattisen seurakunan tilaisuuteen. Aatun ystävä on siellä aktiivina ja meininki muistuttaa enemmän afrikkalaisia kirkkoja kuin luterilainen jurnutus (joka taas on mulle tuttua ja turvallista huttua mutta Aatulle auttamattoman tylsää). Nooooo siellähän vierähti sitten melkein 3 tuntia, yhdet päikkärit jäi väliin tytöltä ja ruokarytmi sekottui myös, tosin se menee äitin piikkiin. Eli katsotaanpas, miten yö sitten tosiaan sujuu... 

Perjantaina käytiin hieman kaupungilla, Riitu jälleen ulkoilutti äitiä, ollaan siirrytty vaunukopasta ratasmalliin, mutta vaikka typy muuten on ulkomaailmasta kiinnostunut vaikuttaa siltä, että vaunuissa on kivointa olla ihan reporankana selällään, eli ainakaan vielä puoli-istuva asento ei noussut suosioon. Kirppikseltä tehtiin muutama kiva löytö Riitulle ja välipalalla käytiin kahvilassa, Riitulle mangososetta, maissinaksuja ja maitoa, äipälle jätskiä... :P 

 Lihavan naisen retonkina farkkumekko, viime vuonna joululahjaksi itselle ostettu ja edelleen yksi lemppareista. Tosin potentiaalinen persevilikkamekko, eli vaatii alleen jotain turvatoimenpidettä, kuten trikoominarin, niin uskaltaa kumarrella. 

Van, saattepa oivan lihamurekereseptin, eli rouva Oon keittiöstä kajahtaa. 

Hommahan lähtee käyntiin sillä, että jauheliha otetaan pakastimesta sulamaan. Tällä kertaa vuorossa oli kananpojan jauheliha, josta myös Riitulle tuli pari pikku pyörykkää, huomenna siis hän saa maista lihaa ensimmäistä kertaa. 

Noooh lounaaksi syö edellisillan jämäpitsaa. Tsekkaile lihan sulamista aina kun muistat. 

Sitten päätä miehesi kanssa lähteä kirkkoon ja nakkaa jauheliha jääkaappiin. 

Kirkonmenoissa manaile pitkää saarnaa, jota kuunnellessa olisi mennyt melko monta uskovaisten pastillia ja pohdi myös, että miten kaltaisesi körtti oikein suunsa pistää vähän erimoisissa kinkereissä. 

Kotiin viimein palatessa sitten tule siihen tulokseen, että teillä on niin älytön nälkä, että lihamurekkeen sijaan teetkin lihapullia. Älä tuhlaa aikaa reseptin etsimiseen, vaan ala tehtailla mureketaikinaa ihan omasta päästä. Korppujauhojen sijaan polentajauhoja. Liikaa. Liikaa kermaa kans. Pari kananmunaa. Mausteiksi aasiakaupasta ostettua tuoretta chiliä, valkosipulia ja muuta mitä kaapista löytyy. Ja liian vähän sitä jauhelihaa. 

Älyttömän lötköä taikinaa. Ei onnistu lihapullat. Kaavi sitä taikinaa pellille lusikalla epämääräisiksi kasoiksi ja ota uunista vielä epämääräisemmän näköisinä. 

Tarjoile miehellesi lihamurekkeen ja -pullien sijaan kananlihakakkaroita, jotka on kuitenkin ihan syötäviä, miehen mielestä jopa hyviä. Ottaa vielä lisää hän. Melko oiva kokin kaveri. Kakkaroiden rinnalla tarjoa pikatabboulehia höystönään rucolaa, aurinkokuivattuja tomaatteja, kalamataoliiveja ja valkosipulia. Kyllähän tuolla nälkä lähti. 

Paista toinen satsi hieman tummemmiksi, olisivat olleet paremman näköisiä, mutta unohda ottaa kuva.

Tämän päivän retonki oli menneen kesän ostos Seppälästä, mutta tämän kummempia kuvia en ehtinyt ottamaan: 

Jalassa yhden lempparit, olen tullut siihen tulokseen että pidän lempivaatteita päällä niin paljon kuin mahdollista. Turhaanpa niitä kaapissa hautoo. 

Loppuun vielä hieman vauvajumppaa, tänään vuorossa vatsa- ja selkälihakset. :) 

Pienenemisestä ei tällä hetkellä tietoakaan, eikä mitään liikettäkään sen edistymiseksi. Mitä nyt ulkoilut. Ilmoittauduin itämaiseen tanssiin kuitenkin, eli jotain edes luvassa. Ja huomenna vauvakerhoon Riitun kanssa. :)

Elämää Riitun kanssa

Uusi neuvolatäti kirjoitti Riitun kirjaseen maanantaina, että "nauttii omasta äänestään".
Ja sen kyllä kotonakin huomaa. Simultaanitulkkaisin kiljahtelut tarkoittamaan seuraavia:

"ÄitimihinsinämeeeeeetelämeneeeeeminäjäänyksinenhaluajäädäyyyyksiinnnETMENEVESSAAN"
"Äitiminenyllätuohonleluuntuleantamaansenyyyyyyyyytminenpääseeteenpäinnn"
"Mullaontyyyyyylsääääääenpäääseliiikenteeeseeeennmiksienpäääseee"

Mutta myös

"Kivalaululaulanpamukana"
"Vähänköonmukavatämäkalaleluonnnn"
"Jakyllähänminätuohonyletänihannnnvarmastiyletännnärrinnmurrinnn"

Iskän kesäloman sekä mumman vierailun jälkeen Riitu siis näyttää tottuneen siihen, että hänen kanssaan on joku koko ajan, jos nyt ei suoraan seuraa pitämässä niin ainakin samassa huoneessa. Seurallinen neiti siis hän on, tykkää kun hänelle juttelee ja etenkin kun laulan. Pikkuiset kiukuttelut lattialla unohtuu, kun äiti alkaa lauleskella. Alkuun huippusuosikki oli Saku Sammakko sekä Nallet tallustaa, tämän hetken lempibiisi on Pikkuiset kultakalat, ja yksi lempipuruleluista onkin kalalelu, joka jostakin saatiin, olisko ollut äitiyspakkauksessa. Muita tuon meidän viisikuukautisen tirriäisen lempiasioita ovat neliraajasätkiminen selällään, käden, jalan tai molempien heiluttelu kyljellään, päristely, nauraminen kun äiti haukottelee, rummuttelu iskän kanssa, veden ryyppääminen mukista sekä kakkaaminen puhtaaseen vaippaan. Omat varpaat on jännä juttu kans ja kylvyssä on kiva pärskäytellä vettä. Selältään hän kääntyy vatsalleen sujuvasti ja navan ympäri pyörii, mutta eteen- tai taaksepäinmenotaito ei vielä ole löytynyt. Vatsalta mennään myös takaisin selälleen, mutta pidemmälle kieriminen on onnistunut vasta muutaman kerran. Mutta ääntä ja liikettä piisaa, ihana kyllä on tuo meidän pikkumuori. Kasvaa jutistaa tasaisesti ja sopusuhtaisesti, tosin selkeästi pidempänä kuin muut tytöt, iäksensä yleensä veikataan kuukautta enemmän kuin mitä se oikeasti on, mutta eipä hän mikään keskivertotallaaja olekaan (said every mother). :D Veikkauksia tulevaisuuden suhteen on tullut monia aina koripalloilijasta miss universumiin, mutta antaahan tytön tallustaa omalla tiellään mihin haluaa. Kodin ulkopuolella Riitu on rauhallinen ja tarkkailee tiiviisti, mitä ympärillä tapahtuu, kulmat kurtussa. Hänen perusilmeensä on hyvin huolestunut, ja ensimmäisen 6 viikon ajan kutsuinkin häntä pikku kurttunaamaksi. :D

Kiinteitähän Riitu siis jo syö ja tuntuu tyttö tulleen vanhempiinsa, kun kaikki vaikuttaa maistuvan. :) Saatiin neuvolassa myös lupa istua lyhyitä hetkiä syöttötuolissa ja herkkyyskausi syömisen suhteen onkin käynnissä - kovasti kiinnostaa mitä muut suuhunsa pistävät ja käsi tarttuu pöydällä oleviin herkkupalasiin. Riitu onkin jo päässyt kurkun, paprikan ja avokadon makuun sormiruokaillen. Pikkuhiljaa sitäkin lisää soseiden rinnalle, kunhan istuminen vielä vahvistuu. Ensi viikolla aloitetaan kerhoilu, Riitua siihen malliin jo kiinnostaa kaikki mitä hänen ulkopuolellaan tapahtuu, että lienee ihan paikallaan päästä välillä muihinkin kuvioihin kuin mitä koti tarjoaa. Jospa äitillekin kerhoista löytyisi samanhenkistä seuraa. :)

On ihana seurata, kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy, miten persoona alkaa tulla esiin ja kuinka ulkopuolinen maailma avautuu pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Ulkoisista piirteistähän olen ollut koko ajan sitä mieltä, että tyttö on ihan isänsä näköinen päästä varpaisiin, mitä nyt huolirypyt ja posket on äidiltä. Mutta ajan mittaan huomaa aina erilaisia piirteitä, esimerkiksi Riitun suun seudussa on samaa kuin mulla ja moni onkin sanonut, että hänellä on jo ihan samanlaisia ilmeitä kuin mulla. Heti sairaalassa huomasin, että Riitulla on pieni syntymämerkki täsmälleen samassa kohdassa kuin edesmenneellä äidinäidilläni oli ja nyt huomasin, että korvissa puolestaan on äidinisän peruja - oikeanpuoleinen korva on hieman isompi ja ulottuvampi kuin toinen. Jotenkin sympaattista, että nuo geenit jossain mukana kulkevat, etenkin kun minua on aina sanottu isäni näköiseksi.

Edellä kuvatun kaltaisen tirriäisen kanssa siis yhdessä järkkäiltiin kotiin hieman juhlatunnelmaa Aatun eilisten synttäreiden kunniaksi. Riitun tehtävänä oli huolehtia, että äidille varmasti tulee kiire ja että semmoisia rauhallisensujuvia hetkiä ei monia olisi. :D Mutta hyvin onnistuttiin ja isä oli asiaankuuluvan yllättynyt ja mielissään. Samoin kesäteatterilaiset yllättivät Aatun laululla ja lahjalla, vietiin myös sinne kakku päällänsä kynttilät, eli mukavasti saatiin juhlia vuosirenkaan lisäystä. 

Synttäreiden kunniaksi valmistin suolaisia kuppikakkuja (kalkkuna-paprika, oliivi-feta sekä chili-emmental) sekä maapähkinävoi-snickerskakkua. Jälkimmäinen kyllä sattui Aatun makuhermoon hyvin, ensimmäistä kertaa hän otti toisenkin annoksen jotain makeaa herkkua, ja illalla vielä lisää!  Ja mikäpä ettei, ihanastihan tuossa kakussa makea ja suolainen kohtaa. Laitoin kakun päälle ihan reilusti suolapähkinää, se kun on Aatun herkkua. Suolaisista kuppikakuista tulin huomaamaan, että vaikka runsaahko kuorrute näyttää kivalta, ei sitä oikeasti tarvisi kuin ohkaisen kerroksen. :D Mutta tiedänpähän seuraavalla kerralla.

Nytpä näitä herkkuja sitten syödäänkin useamman päivän ajan. :D Lisäksi mulla kävi joku ihan ihme aivotoimintavajaus ja ostin maustamatonta tuorejuustoa vähän joka välissä ja nyt sitä on jääkaapissa vielä kolme purkkia. Mutta eipä hätää, niiden tuhoamiseksi on jo kaikkia hyviä ohjeita etsittynä.

Yöt, illat, päivät elokuun

Viikonloppu sujuu taas kesäteatterikuvioissa mukana, onneksi sää sallii! Viikolla olikin ankean sateista. Vaikuttaisi kuitenkin, että saan jonkinlaisen toivomani intiaanikesän, ihanaa! Eilen oltiin viettämässä iltaa ystävän luona, Riitu oli mukana vaikka hieman myöhään menikin. Eipä tuntunut tyttöä haittaavan, tämä aamu alkoi ihan samaan aikaan kuin muulloinkin (vaikka äiti ei olisi pistänyt pahakseen hieman pidempään nukkumista... ;) ) ja tuolla jo kiskotaan ensimmäisiä päikkäreitä, kuten yleensäkin tähän aikaan. Aatu-isä kuorsaa makkarissa vielä myös, sen verran oli viihtyisää kesäteatterikavereiden kanssa saunoa ja paljuilla. Integroituminen suomalaisuuteen on kyllä huipussaan, kun kuulen keskustelua sähkö- ja puusaunan eroista, mieheni aloitteesta. :D Elokuun lämpimät illat ovat kyllä ihania, auringon laskiessa pellolle nousi usvaa, ilma oli täysin tyyni ja tunnelma mahtava. Pimeän tultua kynttilöiden pehmeä valo... Ihanaa oli viettää iltaa hyvässä seurassa, pitkästä aikaa, vaikka vuoden äiti -palkinto tuli varmaan jälleen menetettyä, kun tytön rytmiä yritettiin pilata.

Lähtöhulinoissa ehdin napsaista semmoisen perinteisen peilikokovartaloselfien, tutussa kenoasennossa. Päällä tämän kesän suosikki, nanson tunika. 

Ihanan mukava päällä, kiva retrokuosi. Ainoa miinus on vain melkoisen antava kaula-aukko, josta myös Riitun on hyvä välillä napata tai joka tyttöä kantaessa saatta epähuomiossa venyä auki niin, että tissit pilkotta. :D Eli ei ihan huoleton pidettävä. Ja täytyy sanoa, että tuon tunikan leikkaus passaa mun kropalle tosi hyvin, se päällä on mukava kulkea siksikin kun on tunne, että se näyttää hyvältä. Ja sehän tässä tavoitteena onkin, että tuntuisi kivalta omissa nahoissa.

Riitu oli taas ihanan reipas kesäteatterikatsoja, melkoinen konkari hänestä on tulossa. Nuorena vitsa väännettävä ja silleen. Kesäteatteri on kyllä vienyt Aatun aikaa todella paljon viime viikkoina, välillä on tuntunut ihan yksinhuoltajalta, kun mies on käynyt kotona vain pari tuntia. Tämä on harmittanut tietenkin Aatua itseäänkin, mutta kun lupautui jälleen mukaan niin pitäähän homma hoitaa. Onhan harrastuksessa tietysti monia hyviäkin puolia, esimerkiksi juurikin muut mukana olevat ihmiset joiden kanssa eilinen iltakin vierähti. :) Ja esitykset alkavat olla lopuillaan, samoin kuin elokuu, kyllä aika taas kiiruhtaa eteenpäin.

Meikäläisen hiusten väri alkaa kyllä olla aika kaamea. :O Olen venyttänyt värjäämisväliä kun kemikaalimäärät hirvittää, mutta kun oma väri on niin onnettoman halju niin jotain keinotekoista apua päähänsä sen suhteen vain valitettavasti kaipaa. Lisäksi värjääminen tekee hiuksista jotenkin tuuheamman oloiset, mikä todella on tarpeen tämän liuhuletin kanssa. Mikäli jollakulla on antaa vinkkiä hellävaraisemmista värjäysmenetelmistä, niin otan ilolla vastaan! 

Havaintoja parisuhteesta -blogissa on muuten todella hyvä kirjoitus liittyen siihen, miten huomaamattaan parisuhteessa helposti toisintaa omien vanhempiensa tapoja. Tunnistan tekstistä monia asioita, ja itse asiassa itsetutkiskelu pienenemiseen tähdäten on auttanut myös parisuhtessa toimimisen suhteen. Kun haluaa olla parhain versio itsestään niin silloin on pakko tarkastella omia tapojaan toimia ja parhaimmillaanhan sen johtaa muutokseen kun huomaa jotakin, mistä ei itsessään tykkää. Toki on myös sellaisia piirteitä, joille ei vain tunnu pystyvän mitään, ja välillä saa potkia itseään henkisesti päähän melko lailla. Ja pyytää anteeksi, sitä tarkoittaen, ja yrittäen oppia virheistään.

Elämään tarvitaan siivet ja juuret

Olen tässä viime päivät löytänyt itseni miettimästä monessa kohtaa sitä, miten erilaisia todellisuuksia tähän maailmaan mahtuu. Siis ihan lähipiiristä alkaen. Sitten olen pohtinut, että olenko tyytyväinen tähän tämänhetkiseen omaan todellisuuteeni. 

Olen aina ollut melkoinen hetkessä eläjä. Luottanut vahvasti intuitioon eri päätöksiä tehdessä, ottanut äkkilähdön eri suuntaan jos siltä on tuntunut. Ja nauttinut vauhdista. Nyt tuo vauhti on hidastunut, ensin miehen, sitten lapsen myötä. Kaksi elämänkumppania rinnalla pakottaa ottamaan huomioon paljon sellaisia asioita, joita yksin eläessä ei tarvinnut. Jossakin näin otsikoita siitä, kuinka tutkimusten mukaan sinkut ovat onnellisempia kuin parisuhteessa olevat tai perheelliset. Suhteellista lienee sekin, kun kuitenkin kovin monella sinkulla se tarve saada joku rinnalleen on. Mutta muuttaahan se elämää toki, eikä enää voi tehdä niin itsekkäästi päätöksiä kuin aikaisemmin. Mutta onhan siinä puolensakin, kun yhdessä matkaa tekee. Parisuhteessa oleminen on ollut ja on juuri sellaista kuin mitä sinkkuna ajattelinkin sen olevan, ja toisaalta ei yhtään sellaista, kuin ajattelin sen olevan. Kompromisseja on siis tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada. 

Myös äitiys on kaikkea sitä, mitä kuvittelinkin sen olevan ja paljon muuta. Mutta viiden kuukauden ikäisen lapsen kanssa kompromisseja ei oikein voi tehdä. Ja tämä onkin ollut mulle viime aikoina yllättävän haastavaa, siis päästää irti kontrollista ja siitä, että asiat ei mene just siinä järjestyksessä kuin olin ajatellut. Kasvunpaikka siis myös äidille, ei vain lapselle. Lisäksi viime aikoina olen ensimmäistä kertaa alkanut tuntea ihan fyysistä väsymystä, sillä Riitu muutti rytmiään, itse asiassa parempaan suuntaan mutta äidillä on nyt ongelmia muuntautua mukana. Riitu alkaa yöunille nykyisin aikaisemmin ja herää myös aamuyöstä aikaisemmin syömään sen yhden yösyöntinsä. Hän myös herää aamulla aikaisemmin kuin ennen. Lisäksi hän nukkuu hieman levottomammin kuin aikaisemmin, ja minä herkkäunisena herään joka ähinään ja tuhinaan. Tämähän olisi helposti ratkaistavissa sillä, että itsekin työntyisi aikaisemmin nukkumaan ja siihen täytyykin pyrkiä turhan väsykiukuttelun sijaan. Olen huono nukkumaan päiväuniakaan, joten täytyy nyt yrittää satsata yöuniin.

Kaiken kaikkiaan olen omaan todellisuuteeni ihan tyytyväinen, ja olen kiitollinen monesta asiasta. Välillä totta kai tekee mieli valittaa ja marista, mutta aika pian yleensä saan asiat jälleen oikeisiin mittasuhteisiin ja matka jatkuu - etenkin kun on asioita, joihin vain ei voi vaikuttaa. Mutta kyllä tämä fyysinen väsymys oikeasti saa myös mielen nopeammin matalaksi, joten siitäkin syystä pitää saada unirytmi itsellä kuntoon. Että jaksaa taas paarustaa arkea eteenpäin. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja helposti ajattelee, etenkin nykypäivän kiiltokuvasomemaailmassa, että kylläpä toisilla onkin helppoa! Voi jos olisivat minun kengissä niin tietäisivät! Ja että kyllähän sitä minäkin jos olisi tuommoista, ja tuommoiset mahdollisuudet! Mutta niinhän sitä sanotaan, että jos kaikkien ihmisten taakat laitettaisiin kasaan ja saisit valita minkä otat, niin omasi sieltä kuitenkin loppujen lopuksi valitsisit. Sillä ei voi tietää, mitä siellä kiiltokuvien takana oikeasti tapahtuu. 

Toisaalla taas kiiltokuvat ovat kaukana ja ihmisillä on oikeasti hätä. 19.8. on humanitaarisen avun päivä, ja sille avulle kyllä on nykypäivänä tarvetta ympäri maailmaa, valitettavasti. Olen sitä mieltä, että suuret valtionjohtajat jotka haluavat lisää valtaa, mainetta ja kunniaa, pitäisi laittaa joko tappelemaan keskenään tai pistää pelamaan jotain tietokonepeliä, mitelkööt siis keskenään eivätkä laittaisi kansaa kärsimään omien valtahalujensa vuoksi. Toisaalta, onhan heillä hanakoita kannattajia jotka ovat valmiita taistoon johtajiensa puolesta. Ihminen ei vain tunnu oppivan historiasta, vaan samat asiat toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, eivätkä sodat ja kärsimys tunnu vähenevän, paikka ja muoto saattavat vain vaihtua. Uutiskuvia katsoessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, että niissä vilahtavilla ihmisillä on jokaisella oma tarinansa. Omat toiveet, suunnitelmat, unelmat, joita ei välttämättä voi koskaan saavuttaa, joilta elämisen vaihtoehdot on riuhtaistu pois. 

Kuka voi määritellä sen, kenen elämä on arvokkaampi kuin jonkun toisen? Miksi minun elämäni olisi yhtään sen arvokkaampi kuin esimerkiksi jonkun turvapaikanhakijoista tai pakolaisleirissä syntyneen lapsen? Mulla on vaan käynyt tuuri, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Mulla löytyy elämään juuret sekä myöskin siivet, ja ainakin toistaiseksi mahdollisuus vaihtaa suuntaa itse eikä ulkopuolisen voiman pakottamana.

Pinaattihöystön valmistus

Me Aatun kanssa tykätään melko samantyylisista ruoista. Tai voisko sanoa, että puolisoni on onneksi melkoisen kaikkiruokainen ja hälle uppoaa kaikenlaiset meikäläisen kokeilevan keittiön kokkaukset... On muutamia ruokia, jotka onnistun tekemään aina suht' samalla tavalla, mutta monesti säädän ja sävellän sen mukaan, mitä kaapeista sattuu löytymään. Meillä on yhteisiä lempparijuttuja, esimerkiksi kookoksesta ja maissista tykätään molemmat tosi paljon. Äitini tekemä broilerijuureskeitto on sekä tyttären että vävypojan suuressa suosiossa, samoin perunamuusi ja jauhelihakastike. Kotosalla tehdään usein aika tulista ruokaa, ja Aatu usein vielä lisää omaan annokseensa chilikastiketta. Jollofriisi sekä kookosriisi on oman keittiön suosikkeja, gulassikeitto myös ja erilaiset suolaiset piirakat.

Voisin nyt kertoa erään lempiruokani reseptin, nimittäin pinaattihöystön. Basmatiriisin kanssa tämä on ihan vallllltavan hyvää, joko sellaisenaan tai broileri kaverinaan. Pinaattihöystöön tarvitaan sipulia, valkosipulia, tuoretta tomaattia, tuoretta paprikaa sekä pakastepinaattia, kaikkia semmoinen itselle sopiva määrä (+tuoretta inkivääriä, jos siitä tykkää). Pakastepinaatti pitää olla kokonaisena pakastettua, ei sitä mössöversiota. Ja voihan tämän toki tehdä tuoreesta pinaatistakin. 

  

Tällaiset määrät tällä kertaa

Kuori sipulit, ota pinaatti sulamaan ja valmistele ainekset muutenkin. Havahdu sitten huomaamaan, että ei kannata alkaa höystöä vielä paistelemaan, kun broilerit on vasta menossa uuniin ja siinä menee tunti. Eli jätä ainekset hetkeksi ja mene tekemään jotakin muuta. Syö palmerakeksi ja muistele opiskeluaikaisia Espanjan kuukausia. Muista ottaa kuva vasta ekan haukun jälkeen. 

Noin puolen tunnin päästä palaa keittiöön, pilko sipuli ja valkosipuli, kuumenna paistinpannulla oliiviöljyä reippaasti ja laita sipulit sinne kuullotumaan. Hetken päästä lisää pannulle kuutioidut tomaatit ja paprika, sekä pieneksi pilkottu inkivääri. Anna hautua keskilämmöllä. 

Mene tässä välissä hieman ehostamaan itseäsi kesäteatteriin menoa varten. Meikattuasi palaa keittiöön ja lisää pannulle sulatettu (nesteet puristeltu pois) ja hieman pilkottu pinaatti. Nakkaa mukaan myös haluamasi liemikuutio, meillä se oli tänään kanaversio. Lisää myös mustapippuria (tai ärsyynny kun huomaat, että se on loppu etkä ole muistanut ostaa uutta) sekä chiliä maun mukaan. 

Jätä höystö jälleen hautumaan ja mene tällä kertaa laittamaan hiuksia (vaikka tiedossa onkin tuulinen ja sateinen sää, eli pitkään ei fleda tule kohdillaan olemaan). 

Palattuasi hiustenlaitosta vilkaise kelloa ja hitaasti älyä, että olet ajatellut kesäteatteriin lähdön väärin. Paikan päällä pitää olla jo kahdelta ja olet jostain syystä ajatellut, että lähdette kotoa kahdelta. Kello on puoli kaksi. Huikkaa miehellesi tilanne jolloin tämäkin herää huomaamaan että niin, tänään siellä pitikin olla jo kahdelta eikä kuudelta kuten edellisinä, treenipäivinä. Sammuta uuni sekä liesi, lämäytä tytölle maito, jätä mies syöttämään tyttö, vaihda vaatteet ja varusta tytön hoitolaukku, ota vuorostasi tyttö jotta mies pääsee valmistautumaan lähtöä varten, syötä tytölle mangososetta, vaihda tytöltä kakkavaippa ja laita hälle reissuvaatteet, mies lämmittää tässä välissä eilista broileripiirakkaa, peitä pinaattihöystö foliolla, ota sitä piirakkaa autoon matkaevääksi ja lähde kohti kesäteatteria, myöhässä kuinkas muuten. 

Nauti Suomen vanhimman yhtäjaksoisesti toimineen kesäteatterin tunnelmasta, iloitse kun ihmisiä paikalle virtaa sateesta huolimatta, hätistele pois ampiaisia, ole ylpeä reippaasta tytöstäsi sekä lavalla esiintyvästä miehestäsi, syö pari makkaraa, juttele tuttujen kanssa. 

Kotiin palatessa laita riisi kiehumaan, paista maissinpalasia uunissa grillivastuksen alla, syötä ensin tytölle tämän oma eväs, lämmitä pinaattihöystö (tsekkaa suola) ja broileri mikrossa ja istahda sitten miehesi kanssa syömään lounaaksi tarkoitettua päivällistä.

Tämä on kyllä tosi hyvää. Osan valmistusvaiheista voi halutessaan jättää pois, ja lyhentää siten syömään pääsyä. Mutta jos haluaa kokea kaiken, niin kannattaa kivuta Nurmijärven Taaborinvuorelle katsomaan Nummisuutareita. Saa tulla moikkaamaan, mikäli meidät siellä bongaa. :)

Jospa se vielä tästä

Olen alkanut selvästi piristymään, mikä kyllä tuntuu hyvältä, totta kai.
Ollaan käyty Riitun kanssa vaunulenkeillä useampana päivänä, askeleita on ropissut kiitettävästi.

Viime viikonloppuna lähdettiin myös käymään koko pikku perheemme voimin uuden kotikaupungin keskustassa, kauppakeskuksessa kiertelemässä ja muutenkin hieman tuulettumassa. Palatessa alkoi sataa vettä, ihan kaatamalla. Rynnättiin pikkuiseen kiinalaiseen ravintolaan pitämään sadetta ja siinä odotellessa päätettiin ottaa yksi annos puoliksi, osaksi siksi kun tuli hieman vaivaantunut olo paikan ollessa täysin tyhjä. Ja olikinpas kyllä paras kana kung po pitkään aikaan! Ei mitään pakastevihanneksia vaan tuoretta tavaraa, annos oli iso ja kokki oli pyytämättä jakanut sen kahdelle lautaselle. Itse paikka oli moniin kiinalaisiin verrattuna melko simppeli, mutta toisaalta ei ympärilleen aina tarvitse blingblingiä eikä kiinalaista iskelmää. Siihen sateiseen tunnelmaan talouspaperirulla pöydässä ja kokkailun äänet keittiöstä passasi oikein hyvin. :) Ehdittiin jo miettiä, että mitenhän paikka oikein pysyy toiminnassa, mutta ilmeisesti kyseessä on suhteellisen suosittu take away-paikka, ainakin netissä sen ruokaa tuntui moni muukin kehuvan paikkakunnan parhaaksi kiinalaiseksi. Mekin kyllä aiotaan vierailla toisenkin kerran tai ainakin hakea evästä kotiin. :) 

Alkaa myös tuntua siltä, että pahin itseinhon kausi alkaa olla jälleen takana päin. Peiliin katsoessa ei ensimmäisenä te mieli irvistää. Muuton yhteydesähän siis tuli vastaan pussillinen vanhoja vaatteita, ja niin oli kuin ystävän kohtaaminen pitkästä aikaa! :D (Tämä kokemus muuten vahvistaa minun ajatusta lelujen kierrättämisestä - sen sijaan, että aina ostaisi uutta krääsää, joko pakkaisi jo olevia leluja varastoon josta ne kaivaisi esiin jonkin ajan päästä tai alottaisi lelukierron jonkin toisen perheen kanssa.) Yksi mekko tosin oli tullut tiensä päähän vanhentuneen kuminauhan petettyä, mikä harmitti, sillä tykkäsin siitä mekosta todella paljon. Mutta muutama oikein mukava paita sieltä kuitenkin pääsee takaisin aktiivikäyttöön. 

Mikähän siinä on, että peilin edessä ei osaa ottaa kuvia muuten kuin siinä tietyssä asennossa, josta moni muutkin peilikuvaaja tuntuu pitävän? No tiijätte kyllä, käsi vyötäröllä tai lantiolla, osittaissivuttain vähän kenottaen, siis näin:

Sori normaaliakin huonompi laatu, piti näpsiä noita melko nopsaan. Mutta joo. Vaikka kuinka kääntelin itseäni, niin kyllä se vaan tuo on jotenkin semmoinen paras asento. Ärsyttää. Mutta jos verta vaikka tähän:

 ...niin kyllä muka olen katsovinani, että tuo ylempi asento näyttää paremmalta. Niinkuin sillä nyt mitään merkitystä on, mutta vastaavanlaisia kenoposeerauksia on siis luvassa, siis silloin kun muistan kuvia ottaa. Ja tällä kertaahan vuorossa Lihavan naisen retongeissa on vaatekokonaisuus GinaTricot-liikkeestä, tosin vanhoja kuin mitkä on sekä tunika että farkkuleggarit. :D Ja onpa kyllä tyylikkäät sukatkin valikoituneet jalkaan. No, tennarien alle ne oli tarkoitus piilottaa mutta eipä näköjään tennarit ehtineet tähän kuvaan.

Mullahan mitä ilmeisemmin se allerginen ihottuma tulikin ihan buranasta, tosin vahvemmasta kuin normiburana, mutta kuitenkin. Ihottuma nimittäin vain jatkoi olemassaoloaan, rauhoittui hetkeksi kun selkäkipu hellitti, mutta kun sitten vuorostaan niska ja yläselkä jumittuivat, ja päätin ottaa yhden annoksen kipulääkettä vielä, jalkoihin kuhahti sellaiset ihottumakukinnot, että reidet suorastaan sihisi. Kortisonivoidetta ja antihistamiinia kehiin. Nyt ihottuma on rauhoittunut, mutta lääkkeisiin loppui viimeinenkin imetys ja nyt mennään pelkällä korvikkeella, tosin kiinteitä on jo aloiteltu aika hyvällä menestyksellä. Riitu tuntuu tulleen äitiinsä, eli melkein kaikki vaikuttaa maistuvan, paitsi maissipuuro nyt alkuillasta ensimaistelulla ei ainakaan noussut suosikkien listalle. 

Pikkuhilijaa parempaan päin siis, vähän kaikilla rintamilla. 

Katajaan kapsahtaa

Minä oikeasti naiiviuttani kuvittelin, että ravitsemusterapeutille voi saada edes jonkinlaisen konsultaatioajan lääkärin lähetteellä. Mutta mitästä lyyti tyhjää, ravitsemusterapeutille päästäkseen täytyy olla todella sairas, suuntaan tai toiseen. Sairaalloisen BMI:n omaaville voi olla ERITYISTAPAUKSISSA ryhmämuotoista ravitsemusneuvontaa. Että näinkin hyvissä kantimissa on jälleen ehkäisevä työ myös lihavuuden hoidon osalla. Ei ihme, että personal trainer -business ja kaikenmaailman fit-dieettimarkkinat kukoistavat, kun terveysalan puolelta apua ei saa, syyllistämistä kyllä senkin edestä. Itse en halua mitään henkilökohtaista raineria, en halua vähiä rahojani siihen laittaa enkä halua millekään maitorahka-raejuusto dieetille. Haluan oppia syömään niinkuin normaali ihminen, normaalia ruokaa. Prkl. 

Kolmannessa kerroksessa asuminen on osoittanut jo omat erityispiirteensä, esimerkiksi roskien vienti ei olekaan ihan niin yksinkertaista kuin aikaisemmin. Mutta toisaalta portaiden ramppaaminen on hyvää ylimääräistä treeniä, joka on tervetullutta, eli vielä ainakaan en aio valittaa. Laitan tytön kantoliinaan ja vien ne roskat. Tässäpä inhorealismia, kunnon kotiäitilookkia siis:

Altahan pilkottaa mukava kesätunika, vähän polvien yläpuolelle ylettyvä Nanson retonki, valitettavasti en muistanut ottaa parempaa kuvaa missä näkyisi koko komeus. :D Taitaa olla melko epätoivoinen yritys koko retonkikuvaushanke. :D En kyllä voi kuin ihmetellä, mihin aika katoaa. Suunnittelen aina kaikenlaista, mutta sitten huomaan, että mitään en muistanut tehdä. Vaikka Riitu suhteellisen helppo vauva onkin, niin kyllä lapsen kanssa touhutessa vain aika sujahtaa kuin varkain. Toista oli silloin 3 vuotta sitten, kun pystyi keskittymään vain omaan napaan. No, syksyksi katselin uuden kotipaikkakunnan kansalaisopistosta itämaista tanssia sekä laulukurssia. Jooga ja pilates ovat toistaiseksi vielä liian kalliita meikäläisen pihipussille, katsotaan tilanne tammikuussa niiden suhteen uusiksi.

Minun itseni vuoksi

Intiaanikesä, tule, nyt!

Heinäkuu livahti ohitse ihan huomaamatta välitilassa, josta kerroin edellisessä postauksessakin. Nyt ollaan suhteellisen hyvin jo asettauduttu uuteen kotiin, ja mulle iski ihan kesäfiilis! Mutta ihan kohtahan kesä on jo ohi! Varastosta tuli eteen vaatteita, joiden olemassaoloa mietinkin joku aika sitten, että laitoinko ne kierrätykseen vaiko pidinkö. No pidin ja tungin varastoon, ja sieltähän sitten löytyi entisiä lempparivaatteita, joista tuli silloin pari vuotta sitten liian isoja, mutta jotka jälleen voisivat olla sopivia. Jännä kyllä, mutta tuo ajatus ei ahdista. Joka tapauksessa olisin nyt ihan valmis lämpimiin säihin, vaunuttelemaan keskustaan, fiilistelemään pikkukaupunkielämää. Useinhan perheellistyneet ihmiset muuttavat isompaan kotiin ja mieluusti hiljaisempaan taajamaan. No, me tehdään tämän(kin) asian suhteen täysin toisinpäin; taajamasta pikkukaupunkiin, rivitalosta pienempään (ja huomattavasti vanhempaan) kerrostalokämppään. Ja ai että molemmat tykätään! Paitsi, että saadaan asumiskustannuksia pienemmiksi, on ympärillä enemmän ihmisiä, enemmän elämää, enemmän myös monikulttuurisuutta. Mielestäni Riitu ei tarvitse omaa huonetta vielä pitkään aikaan, jossakin vaiheessa tehdään hänelle oma pieni kömmänä makuuhuoneen nurkkaukseen. Huone siis onneksi on sen verta iso, että voidaan sellainen sinne taituroida, tällä hetkellä mietiskelen nigerialaisten kankaiden käyttämistä tilanjakajana, mutta jää nähtäväksi. 

Kaapin perukoilta löytyi myös Hyacinth-hattuni. The lady of the house speaking!

Muutettaessa mulla on pakkomielteenä saada paikat mahdollisimman pian kuntoon ja tavarat paikalleen. Ilmeisesti siinäkään en kestä välitilafiilistä. Lisäksi on jotenkin ihana pohtia, mikä tavara passaa mihinkin ja mitenkäs päin sohva laitettaisiinkaan ja sitten nähdä pikkuhiljaa kun uusi koti järjestyy. Ja sohva - haluan uuden. Nykyinen alkaa olla niin kulunut ja tahrainen. Mutta voipi olla, että pihiys tämän suhteen voittaa, ja jatkamme istuskelemista vanhalla sohvalla. 

Olen tässä yhä enemmän yrittänyt päästä siihen "hyväksyn itseni tällaisena kuin olen" -moodiin ja pohtinut edelleen, mistä se syömisen tarve mulla tulee. Juttelin myös äitini kanssa tästä paljon. Hän kertoi, että kun olin pieni, mummullani oli tapana tupata mulle jotakin herkkua suuhun melkeinpä koko ajan silloin, kun saman katon alla oltiin, siitä saakka kun makoilin lattialla vatsallani. Esimerkiksi jos vieraita tuli, kävi mummuni tuomassa minunkin suuhuni keksiä tai muuta vastaavaa, vaikka olisin juuri syönyt. Äiti yritti estellä, mutta mummun mukan mullakin piti saada herkkua, kun muutkin sai. Pysähdyin miettimään, että voiko olla mahdollista, että se syömisen mekanismi lähtisi jo noin pienestä? Jos tottuu siihen, että suussa on koko ajan jotain, ja että se syöminen vaan kuuluu asiaan jatkuvasti? En oikeasti koe olevani mikään tunnesyöjä, sillä syön tasaiseen tahtiin tunteista riippumatta. :D Lapsuudessakaan en muista olleeni mitenkään ahdistunut tai että minulla olisi ollut erityisen paha mieli, sen aika tuli myöhemmin murrosiässä ja sen jälkeen, jolloin kasvattelin suojamuuria ihan itseni huomaamatta. Mutta ruoka maistui hyvin jo pienenä. Saatoin tehdä niinkin, etä kun kävin mummulassa, mummu tarjosi siellä ruoan, ja kotiin palattua söin uudelleen. Ihan vaan, koska ruoka oli mukava syödä!

Syömäni ruoan määrään liittyen on yksi muisto. Olin useampana kesänä tätini luona lapsenlikkana. Muistan, kuinka kerran ruokailun yhteydessä söin ruispaloja palan toisensa perään melkoisella vauhdilla, kunnes tätini sanoi, että "älä Tanja enää ota". Käteni pysähtyi kuin elokuvassa konsanaan, nielaisin ja naurahdin, että "niin, kaikki leivät tuosta olen syömässä", johon tätini puolestaan vastasi, että "en minä siksi, vaan ihan sinun itsesi vuoksi". Ja sen jälkeen melko jäätävä hiljaisuus. En ottanut leipää lisää. Hieman myöhemmin tätini tuli pyytämän anteeksi, ja minulla pääsi itku ja sitten halattiin. Mutta en silloinkaan muista, että olisin syönyt minkään muun vuoksi kuin että ruoka oli  h y v ä ä. Ne ruispalat vaan maistui sen ruoan kanssa niin hyvälle. Ja jälleen tuo asia jäi vähän kesken; niin, minun olisi hyvä olla syömättä niin paljon itseni vuoksi, okei, mutta miksi itseni vuoksi? Kyllähän se sitten enemmänkin ulkonäköön jossakin vaiheessa kääntyi, että olen lihava eli olen ruma. Nyt ymmärrän täysin, mitä tätini tarkoitti, mutta silloin se hämmensi vaikka tiesin myös, että tätini ei tarkoittanut mitään pahaa.

Haluan edelleen päästä ravintoterapeutin juttusille, löytyisikö sitä kautta jotakin keinoja sisäistämäni syömisen mekanismin poisoppimiseen. Lisäksi minulla ehdottomasti tulee hidastaa syömisen tahtia, tiedostavan syömisen suhteenhan kyllä löytyy materiaalia. Ruokatilanteet tulisi rauhoittaa ja edelleen syödä tietoisesti, ei mekaanisesti eikä kiirehtien. Haluan muuttaa syömistapojani lopullisesti, ihan minun itseni vuoksi.